Millaiseksi psykologia kuvailee ihmisen, joka ei nuku öisin, eikä välillä päivälläkään?
Epäjärjestelmälliseksi, ailahtelevaiseksi, rutiinintunnottomaksi, välinpitämättömäksi, tylsistyneeksi ja rajanrikkojaksi. Sellainen taidan sitten olla näillä puheilla.
Kuulostaahan se todentuntuiselta. Olenhan näitä kaikkia.
Epäjärjestelmällinen? Hell yeah! Mikä pistää minut väittämään niin? Otetaanpa tsekkaus normaaleihin, jokapäiväisiin asioihin. Ruokatottumukset, siisteys, ajankäyttö, kaikki vituillaan. Koulua en edes uskalla ajatella, koitan sulkea sen päättymättömän piinan pois mielestäni vielä pariksi vaivaiseksi viikoksi. Päättymättömältähän se vielä tuntuu, mutta odotetaanpas kun päästään duunin pariin. Sieltä ei olekkaan sitten ikinä paluuta. Voihan minä tietty sanoa, että olen rutiinintunnoton, mutta kukaan ei todellisuudessa ole. Mietitäänpäs, millainen on jokaisen ihmisen elämän rutiini. Kuusi onnellista vuotta huoletonta lapsuutta, sitten lähtee armoton treenaus kohti unelmien ammattia. Alaluokilla mielessä pyörivät ihanaiset eläinlääkärin tai laulajan ammatit, pojilla tietenkin palomies tai agentti. Myöhemmin unelmatehdas vaihtuu todellisuuteen, kun 13-kesäinen meikkaamaan opetteleva tyttönen starttaa yläasteen humuun. Uudet aineet sekoittavat päät ja lapsi huomaakin, ettei hänestä välttämättä ole siihen mihin hän haluaisi ja löytää ysiluokalla kutsumuksensa suurtalouskokista, kun ei arvosanat riitä pääsemään muualle. Mutta me mukamas-niin-nerokkaat valitsemme suurten unelmien taikamasiinan, lukion. LUKION. Vuosi lukiota takana ja tekisi mieli näyttää persettä koko maailmalle ja lähteä armeijan kautta rauhanturvaajaksi pakistaniin, ja kuolla siellä itsemurhaiskussa viimeisenä visionaan itkevä lapsi kadunnurkassa. Lukio tähtää kirjotuksiin. Kirjotukset tähtäävät yliopistoon tai ammattikorkeeseen. Sitten joko päästään johonkin tai valmistellaan vastaanottamaan tulevaisuutta s-marketin kassalla. Viimeinen vaihtoehto alkaa jo tässä vaiheessa houkuttelemaan, kun miettii sen jatkopaikan työmäärää.
    Katsoppas, lopulta aikuistunuthko, opintolainalla elävä parikymppinen on valmis etsimään töitä ja ehkäpä joskus jopa löytää niitä. Sitten panostetaan töihin seuraavat 50 vuotta, sitten lomaillaan vuosikymmen ja kuollaan  pois. Sama rutiini kaikilla, se elämän rutiini, yksityiskohtia vain muutellen.
   Mielihän siinä tekisi vähän kapinoida. Viskipullo käteen ja puistokemistiksi, siinä vasta ammatinvalinta. Mutta kun sitä jo parisataa miljoonaa silmäparia maapallolla harrastaa, alkaa sekin olla jo rutiinielämä. Mites sitä keksisi rutiinittoman elämäntyylin? Jaa.a
    Myöskään ailahteleva kukaan ei voi olla. Nyky-yhteiskunta ei anna siihen mahdollisuutta, se on joko töitä tai sossun luukku, ellei sitten vedä perseitä ja keksi jibbits-koristeita crocs-sandaaleihin saaden siinä kätevästi parikytä milliä. Mutta kun nekin on jo keksitty.
    Välinpitämättömyyteen yhteiskunnalla on myös omat keksintönsä. Se ken on välinpitämätön, saakoon massia niiltä jotka työnsä oikein toimittavat. Kiitos kommarit, tätä me kaivattiinkin, me nuoret opintotuella (millä saa hikisesti vuokran maksettua) elävät. Jos haluat olla välinpitämätön, se onnistuu vaa emootiopuolella. Heivaa tunteet helvettiin ja olet itse välinpitämättömyys. Mitä sitten vaikka käyttäisitkin sinusta riippuvaisen ex-poikaystävän massit ihaniin merkkivaatteisiin ja leffalippuihin jonkun toisen pojan kanssa? Hyödynnä se minkä saat irti ja olet onnellinen. Minä en ainakaan halua kuolinvuoteella miettiä, olinko nyt varmasti mukava kaikille läheisille, vaan haluan miettiä riistinkö kaikilta tarpeeksi elämäniloa itselleni.
    Ja vielä väite rajanrikkoja.  Oletko silloin rajanrikkoja, jos jätät maanantain kaksi ekaa koulutuntia väliin? Et tässä hullussa maailmassa. Rajanrikkoja-tittelin annan kyllä silti itselleni, vaika en marsissa asukkaan. Minä rikon omat rajani, esteettiset ja kaiken maailman muunlaisetkin, ihan vain hyvin vuoksi. Tylsäähän täällä on. Ja tylsyydestä vielä, se on väite jonka kuka tahansa pystyy lausumaan koska vaan, vaikka olisi uima-altaan reunalla napsimassa mojitoa kahden komean mallimiehen kanssa. Itsestähän se on kiinni mikä tylsää on ja milloinkin. Mallimies kelpaisi kyllä silti.